Juttu meni niin, että keppihyppelijällä ei ollut juuri asiaa Bangkokin kokoiseen kaupunkiin, joka ei suoraan sanoen ole liikuntarajoitteisten paikka... sen enempää kuin Thaimaa muutenkaan. Kun Jaska sai hienosti Open Water Diver -kurssinsa päätökseen (hehkutusta kuulee vielä pitkään), lähdettiin lauantaiaamuna Samuin kautta kotimatkalle. Piti yöpyä Samuilla yksi yö, ja sieltä lennettiin Bangkokin kautta Suomeen. Koska Jaska oli nimetty mun saattajaksi, eikä turistiluokassa ollut tilaa, jouduttiin molemmat lentämään bisnesluokassa (koska mun piti saada jalka suoraksi ja lepoasentoon). Mua myös työnneltiin pyörätuolissa sekä Samuin että Bangkokin kentällä. Saatiin siis astetta miellyttävämpi kotimatka!
Suomi toivotti meidät tervetulleeksi 15 "lämpö"asteella ja vesisateella. Kun olin juonut hanavettä, syönyt mm. karjalanpiirakoita, mustikkapiirakkaa, äidin kanakastiketta ja perunaa, olo oli vähintään epätodellinen. Yhtä aikaa on ihanaa ja kamalaa, outoa ja tuttua palata takaisin. Yhtä aikaa kaikki ja ei mikään on muuttunut.
On ihanaa puhua omaa kieltä ja saada oikeasti tietää, mitä jalalle kävi, ja kysyä neuvoa kaupassa, lukea lehtiä ja kuunnella radiota... mutta huomata, että suosikkiradiojuontaja on vaihtunut, meikkisarjat uusiutuneet, yritysten logot muuttuneet ja rakennuksia on tullut lisää.
On hienoa olla taas täällä, mutta pikku pikku matkakipinä on vielä kytemässä. Ei mene kauaa, kun yllätän itseni selailemasta tarjouslentoja. Siihen asti: zaijian, tam biet, lia suhn hao-y, selamat tinggal, lah gorn. Eli näkemiin!
